Hei tehdään jotain kivaa työkavereiden kesken yhdessä!

Aloitetaan pienellä tarinalla:

Otetaan pikkuinen Fiat. Sellainen vanhanaikainen Fiat 600 joka on todella pieni ja ahdas. Viiden ison ihmisen pitää matkustaa sillä Helsingistä Ouluun, eli noin 600km matka ja autossa on todella tukalan ahdasta. Yksi matkustajista haluaa kuunnella koko matkan oopperaa ja toinen tykkää kertoa elämäntarinaansa kuuluvalla äänellä. Kolmas on tyytyväinen siihen, että päädyttiin matkustamaan henkilöautolla, ettei tarvinut mennä junalla, koska siellä olisi ollut vieraita ihmisiä. Kuljettaja haluaa olla kaikista asioista kontrollissa ja henkilöautolla meneminen olikin itse asiassa hänen ajatuksensa. Viides matkustaja on kaikkeen sopeutuva luonne - hänelle on aivan yhdentekevää millä mennään ja mitä tehdään, kunhan ei tarvitse päättää.

Hämeenlinnan kohdalla kun matkaa on taitettu 100km meteli ja ahtaus alkaa olemaan liikaa jo kuljettajallekin (saati sitten pienelle takapenkille ängetyille kolmelle matkustajalle) kuljettaja päättää, että pidetään pieni tauko. Tauolla saa rentoutua ja vähän suoristella koipiaan. Kaikki kannattavat ajatusta. Kuljettaja ehdottaa, että mennään vaikka liikennemyymälään munkkikahville. Yksi matkustajista kangistuu kauhusta - paljon vieraita ihmisiä. Sosiaalisten tilanteiden pelkoiselle tuo on järkytys, mutta arkana seurailijana ei voi muuta kuin mennä mukana ja toivoa, ettei kukaan katso kohti. Sopeutuja haluaisi mieluummin käydä kävelemässä vähän, kun sitä liikkumatta istumista on muutenkin tarpeeksi vastassa - ja sosiaalisia tilanteita pelkäävä tarttuu tähän oljenkorteen ja tarjoutuu liittymään seuraan, että hänkin mieluummin kävisi vähän kävelemässä. Tämä tyrmätään heti alkuunsa: kyllä me nyt vaan mennään kaikki sinne munkkikahville - pysyy yhteishenki parempana kun tehdään asioita yhdessä. Saa niitä koipiaan ojenneltua siinä autolta sisälle ja takaisin kulkiessaankin.

Kahvitauon jälkeen jatketaan taas matkaa. Oopperan kuuntelija kääntää radiota kovemmalle ja elämänkerturi jatkaa tarinaansa siitä kuinka hurjan paljon hän on matkustellut. Näiden välissä istuva sopeutuja on harmissaan siitä, ettei päässyt kävelemään ja taas kökötetään ahtaasti. Kuljettaja on saanut nostettua verensokeriaan ja kofeiinipitoisuuttaan, niin jaksaa taas ainakin seuraavat 100km. Kuljettajan vieressä istuu sosiaalisia tilanteita pelkäävä helpottuneena siitä, että pääsi pois ahdistavasta tilanteesta.

Miltä kuulosti? Paransiko tauko autoseurueen kollektiivista jaksamista? Jos tehdään kyselytutkimus, niin varmasti jaksaminen on keskimäärin parempi. Toki jokaisen yksittäisen matkustajan jaksamista se ei parantanut.
Kuljettajan jaksaminen parani, takapenkkiläiset saivat tauon, mutta tilanne ei muuten juurikaan muuttunut. Etupenkin matkustaja sai käyttää taukonsa stressaamiseen, mutta muuten matka jatkui ennallaan.
 

Tuosta nyt varmaan oli helppo päätellä, että tarina ei varsinaisesti kertonut automatkasta Fiatilla, vaan työyhteisöstä.

Neljäkymmentä tuntia viikossa tuskaillaan ja kärvistellään kiireen keskellä. Esimies on kiukkuinen ja kaikki muutkin ovat kiukkuisia. Töitä painetaan liiankin kanssa ja ne kiinnostavat projektitkin muuttuvat kauhua aiheuttaviksi hirviöiksi kun deadlinet painavat päälle. Odotukset ja voimavarat eivät kohtaa ja loppuunpalamisen uhka leijuu yllä. Tämän lisäksi huolestuttavat maailmantaloudennäkymät saavat kaikki pelkäämään työpaikkansa puolesta. Toistuvia uutisia joukkoirtisanomisista ja YT-neuvotteluista kuulee lähes päivittäin.

Monellakaan varsinkaan nuoremmalla työntekijällä ei työttömäksi jääminen ole taloudellisesti mahdollista. On asuntolainaa, autovelkaa ja matkailuvelkaa sekä viisi muuta kulutusluottoa: "miksi ostaisit käteisellä vanhaa kun luottotilillä saat parasta?".

Luottokortti toimii monella pankkitilin jatkeena ja on se väline jolla tilipäivää edeltävällä viikolla tehdään ruokaostokset.

Samassa työpaikassa saattaa taas olla joku, jolla on vähän liiankin niukasti haasteita. Hän on kyllä tarpeellinen ja tekee työnsä hyvin, mutta ei saa työstänsä mitään irti. Uraputki on pysähtynyt ja työ on opittu jo vuosia sitten. Tämä työntekijä ei pelkää burnouttia, vaan häntä uhkaakin boreout, eli pitkästyminen - turhautuminen. Työpaikan vaihtaminen ei kuitenkaan tule kyseeseenkään - kuten edeltä oli rivien välistä luettavissa: ei niitä työpaikkoja nykyaikana niin vain vaihdetakaan ja samat velat ja kulutusluotot ovat niskassa myös tällä boreoutin uhrina olevalla työntekijällä.

Työntekijöillä (hyvä termi työnTEKIJÄT, eli he jotka tekevät TYÖN) on selvästikin jaksamisongelmia. Ennen tuo olisi kuitattu asenneongelmana tai motivaatio-ongelmana, mikä tietty tavallaan onkin oikein, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että kyseessä on kuitenkin ongelma.

Nykyaikainen työantaja kuitenkin onneksi ymmärtää sen, että työntekijöistä kannattaa pitää huolta, jotta vaihtuvuus ei kasvaisi liian suureksi. Jos kaiken aikaa väki menee ja tulee, ei pääse kasvamaan yrityksen sisäiset tavat ja kulttuurin tuntevia kovia huippuammattilaisia. Tällöin joudutaan palkkaamaan ulkopuolelta uusia tekijöitä ja helposti isokin osa yrityksen työntekijöistä on vasta noviiseja harjoittelemassa tuotteiden ja yrityksen liiketoiminnan tuntemista. Kyllähän sellainen heijastuu varmasti liiketoiminnan tuloksellisuuteenkin.

Näin ollen työnantajan kannattaa pitää vaihtuvuus pienenä ja työntekijät tyytyväisenä. Miten näiden erilaisissa tilanteissa olevien ihmisten työssä jaksamista ja työhyvinvointia sitten kannattaa hoitaa?

Pidetään TyKy-päivä!

Yleisin lähestymistapa on järjestää "jotain kivaa yhdessä". Pidetään TyKy-päivää, osastopäivää, tiimin saunailtaa, henkilöstön liikuntapäivää yms. yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta parantavaa. Näissä sitten tehdään kivoja ryhmätehtäviä, ehkä palkitaan hyvin suoriutuneita, syödään hyvin firman piikkiin ja illalla sitten juodaan porukalla viinaa - paitsi ne joita ei kiinnosta viinan juominen. He yleensä lähtevät kotiin, koska muuten he joutuisivat katselemaan sivusta toisten sekoilua tai kuuntelemaan sössötystä siitä, että "kyllä säkin voit yhden ottaa, mikset sä juo, oot tylsimys" jne.

Miten tuollaiset osastopäivät, tiimin saunaillat, firman ulkoilupäivät yms. sitten parantavat työhyvinvointia ja työssäviihtyvyyttä?

Maanantaina taas virkistyspäivän jälkeen jatketaan töitä ja odotetaan, että kaikki on hyvin ja porukan jaksaminen on "eskaloitunut" uudelle "levelille".

Tosiasiassa mikään ei ole muuttunut. Ilmapiiri saattaa korkeintaan ryyppyillan jäljiltä olla vaivaantunut. Kahvipyötäkeskusteluissa naureskellaan edellisen perjantain tapahtumia ja jos joku on sattunut olemaan poissa illanvietosta, on hän tuon myötä entistä enemmän pihalla porukasta.
Jos on ollut oikein hyödyllinen osastopäivä, on saatettu saada yhdessä kehitettyä jotain uudistuksia. Tämä tietysti käytännössä näkyy siinä, että lisätään vähän pelisääntöjä siihen miten töitä tehdään.

Ihmiset ovat erilaisia ja se mikä on jollekin hauskaa voi olla toiselle painajaista. Kun osastopäivän tai koulutuspäivän aikana ilmoitetaan, että seuraavaksi tehdään ryhmätyö, voi nähdä monen ilmeestä, että se ei ollut mieluinen uutinen. Porukka jaetaan ennalta mietittyihin ryhmiin, jotta ihmiset oppisivat tuntemaan toisiaan paremmin. Tässä sitten kun lyödään ryhmään pari ylisosiaalista yksilöä ja pari omissa oloissaan viihtyvää on lopputuloksena vain pienoisvaltio yhteiskuntaluokkineen. Arempia stressaa koko ajan pelko siitä kuka sen joutuu esittämään ja arastuttaa joutua sanomaan oma mielipiteensä ääneen. Ehkä ryhmässä on niin voimakastahtoinen yksilö, että hän kirjoittaa ryhmätyön yksin ja käy esittämässä sen muiden tarkkaillessa sivusta.

Henkilöstön liikuntapäivän tarkoituksena on saada lisättyä sitä peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä ja kannustaa työntekijöitä terveellisiin elämäntapoihin.
Siellä sitten innokkaina ovat pätemässä kaikki ne jotka muutenkin urheilevat ja harrastavat liikuntaa. Osa porukasta yrittää joko mielenkiinnosta, kohteliaisuudesta tai ihan siitä ilosta, ettei tarvitse olla töissä. Samalla ne muutamat ylipainoiset tai muuten liikunnan vastaisen ideologian omaavat kärsivät kaapin perältä kaivetuissa vanhoissa verkkareissaan - elävästi muistaen peruskoulun liikuntatunnit ja siihen liittyvät epäonnistumisten kurjuudet, kiusaamisineen ja syrjimisineen. Kivaa vai mitä?

Eniten tuosta saavat irti ne, jotka tykkäävät muutenkin liikkua. He pääsevät ihan työajalla nauttimaan lempiharrastuksestaan - ehkä jopa firman kustannuksella kokeilemaan jotain uutta lajia jota eivät muuten olisi raaskineet mennä kokeilemaan.

Mitenkäs paljon tuo liikuntapäivä sitten on lisännyt työyhteisön ja yksilön hyvinvointia, yhteenkuuluvuutta ja me-henkeä, sekä työssä jaksamista.

Tuskin mitenkään. Työ jatkuu seuraavana päivänä edelleen samanlaisena. Tai oikeastaan muuten samanlaisena, mutta yhden päivän työt on jätetty tekemättä ja sähköpostit vastaamatta, joten seuraavana päivänä on vähän enemmän kiirettä. Sama pätee tietysti noihin osasto- ja koulutuspäiviin yms.

Pakollinen osallistuminen aktiviteetteihin - vaikka sitten ryhmätöihin koulutuspäivässä tai ulkoilupäivään voi syrjään vetäytyvälle puurtajalle vastata samaa kuin pakotettaisiin hyppäämään benji-hyppy.

Voin kuvitella, että useimmat pystyvät tunnistamaan noita ihmistyyppejä. Vaikka kaikki ovat samassa työpaikassa ja samalla osastolla, voiko silti ajatella, että heidän kaikkien hyvinvointiaan voisi hoitaa samalla täsmälääkkeellä? Laastari auttaa jos on haava sormessa, mutta ei se auta jos on päänsärkyä.

Pidetään huolta yksilöistä, niin yhteisökin voi hyvin

Sanonta "ei näe metsää puilta" pitää tässä tapauksessa kääntää katolleen. Pitää katsoa, että ne yksittäiset puut pysyvät kunnossa, koska jos ei ole puita, ei ole metsääkään.

Täytyy muistaa se, että työntekijät ovat kaikki ihmisiä. Yksilöitä, eivätkä mitään työyhteisön osia, resursseja, voimavaroja. Yksilöillä on yksilön tarpeet, toiveet ja odotukset. Joku tekee tyytyväisenä mitä työtä tahansa ja miten paljon tahansa - kunhan ei tarvitse olla kotona yksin. Toisella taas on palava tarve toteuttaa itseään ja tehdä parannuksia ja muutoksia olemassa oleviin asioihin ja käytäntöihin. Kolmas voi olla loistava ilmaisemaan itseään kirjallisesti mutta vaivaantuu joutuessa vastaamaan puhelimeen jne. listaa voisi jatkaa loputtomiin.

En tällä erää ala käsittelemään aihetta miten yksilön hyvinvointia voitaisiin parantaa. Palataan siihen aiheeseen tuonnempana, mutta muistetaan sillä välin kaikki, että olemme ihmisiä ja yksilöitä - myös ne työkaverit joiden kanssa menee välillä hermot.

- Musta Hattu